2020-luku on alkanut hämmentävissä tunnelmissa. Vietin lapsuuteni 1980- ja 1990-lukujen kulttuurituotteiden vaikutuspiirissä ja muistelen, että ainakin omaa tulevaisuuskuvaani väritti voimakkaasti jonkinlainen scifi-optimismi, kuvitelmat ihmeellisistä teknologisista utopioista ja tähtienvälisestä matkustuksesta. Lähestyvä vuosituhannen vaihde tarkoitti siirtymää tylsästä, odotuksentäyteisestä nykyhetkestä tulevaisuuteen kuuluisine lentävine autoineen ja avaruussukkuloineen. Toki muistan myös luonnonympäristöjen tuhoutumisesta aiheutuneen huolen, jota sitäkään tuon ajan lapsi tuskin onnistui välttämään, mutta se ei minulla kohdistunut tulevaan vaan nykyhetkeen, saastuttaviin öljynporauslauttoihin jossain kaukana. Tulevaisuuteen oli kiire.

Nyt tavoittamattomalta haaveelta tuntunut 2020-luku on täällä, ja vaikka nykyistä teknologian kyllästämää arkitodellisuutta olisi kieltämättä ollut vaikea edes kuvitella 1990-luvun futuristisissa unelmissa, koen tulevaisuuden asemesta pikemminkin eläväni menneisyydessä, historiassa. Tarkoitan tällä sitä, että ympärillämme tapahtuva elinympäristöjen köyhtyminen ja ilmaston lämpeneminen on niin massiivinen murros, että nykyaikaa ei enää niinkään määritä sen teknologisen kehityksen taso menneeseen verrattuna, kuin se, miten nyt tehtävät toimenpiteet ja ennen kaikkea toimimattomuus vaikuttavat kauas tulevaan. On hurjaa ymmärtää, että nyt eletään hetkiä, jotka vaikuttavat valtavasti ihmisten elämään jo nyt ja lukemattomien sukupolvien päässä tulevaisuudessa.

Aikaperspektiivi määrittää myös nykyistä Elokapinaa ja muita ympäristöliikkeitä. Useimmat historialliset kansanliikkeet ja niistä kirjoitettu historia nivoutuvat valtioiden rajoihin, yhteiskunnan tulonjakoon ja suhteisiin ihmisryhmien välillä. Nykyiset ympäristöliikkeet ovat sikäli hyvin erilaisia, että niiden toimintahorisonttina on ihmiskunnan ja elonkehän hyvinvointi, viime kädessä selviytyminen. Ilmastokriisin ehkä tunnistettavin ”brändi” on ikoniset kuvat jääkarhuista pienillä jäälautoilla tai avomerellä; nämä kuvat ovat pysäyttäviä, mutta osin vähän harhaanjohtavia. Niistä syntyy helposti mielikuva, että ilmastokriisissä olisi kyse jääkarhujen ja muiden haavoittuvaisten eläinlajien suojelusta. Toki siitäkin, mutta lopulta kysymys ei ole vain jääkarhuista, vaan meistä ja meidän jälkeläisistämme.

Ilmaston lämpenemiseen ja lajikatoon liittyvät uutiset ja keskustelut herättävät monenlaisia tunteita sekä ilmiön tieteellisen pohjan tunnustavien että erilaisten denialistien piirissä. On kummallista, että ilmastokriisin vakavasti ottavia pidetään usein jonkinlaisina turhasta huolestujina – mikäpä siinä, jos lämpenisikin, onhan sitä ilmasto ennenkin muuttunut, ei tehdä tästä nyt numeroa. Jos minulta kysytään, niin varsinainen suora lämpeneminen, aavikoituminen, jääpeitteen vetäytyminen ja muut fysikaaliset ilmiöt ovat huolenaiheistani pienimpiä. Paljon enemmän olen huolissani näiden muutosten aikaansaamista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista murroksista, resurssien vähenemisestä ja ruuantuotannon ongelmista. Massiivinen muuttoliike, näköalattomat sukupolvet, sodat ja nälänhädät ovat niitä uhkia, jotka ovat hyvin pian edessä, jos lajikato ja ilmastonmuutos etenevät nykyisellä polulla.

Historiallisista murroksista, kuten vallankumouksista ja sodista, lukiessa tulee helposti ajatelleeksi, ymmärsivätkö nuo ihmiset, mihin yhteiskunta oli tuolloin menossa, vai ovatko ymmärrys ja syy-yhteyksien näkeminen vasta historiankirjoituksen jälkeistä ylellisyyttä. Lähdettiin soitellen ensimmäiseen maailmansotaan, josta piti pikaisen löylytyksen jälkeen palata jouluksi kotiin, tai tapettiin massoittain varpusia viljasadon parantamiseksi. Mietin samaa nykyajasta lukiessani sanomalehden takasivulta hyönteispopulaatioiden romahduksesta kertovan pikku-uutisen, joka miltei jää huomaamatta rallikisojen ja talousuutisten täyttämien aukeamien jälkeen. Surkuhupaisaa on, että nykyään luonnonympäristöistä ja ilmaston muuttumisesta on saatavilla enemmän ja tarkempaa tietoa kuin koskaan, joten ei voida väittää, ettei nyt elettävällä historian hetkellä olisi tarpeeksi tietoa ja ymmärrystä.

Ilmastokriisin ja lajikadon aikana nykyisessä kulutusta ja viihdettä ihannoivassa kulttuurimaisemassa eläminen tuntuu absurdilta. Tiedeyhteisö on soittanut hälytyskelloja kymmeniä vuosia, kerta kerralta voimakkaammin, mutta vaadittua radikaalia yhteiskunnallista suunnanmuutosta ei ole näkyvissä. On kuin istuisi loistoristeilijän hienoimmassa ravintolassa ja katselisi valtaosan asiakkaista sivuuttavan tietoisuutensa nilkkoja kastelevasta merivedestä ja keskittyvän shampanjaan ja kabaree-esityksiin – kukaan muukaan ei tunnu kummemmin huolestuvan, niin ei kai tässä mitään, huomenna on kuulemma vielä hienompi show tiedossa. On ilmeistä, että toivo paremmasta ei enää pitkään voi olla kapinointia ylläpitävä voima, vaan on löydettävä realistisia ja pitkäkantoisia motiiveja toiminnalle, kuten myötätunto ja moraalinen velvoite, jotka tuntuvat pitkään olleen jo passé. On vaikea kuvitella, millaista historiaa nykyhetkestä ja ympäristökriiseistä kirjoitetaan tulevaisuudessa, mutta tuolloin merkitystä on vain sillä, että ymmärrys asioiden tilasta otettiin vakavasti ja tartuttiin toimeen.