Kesäkapinallisen runo

Maailma palaa ja aurinko paistaa

Hellii kovan työn raatajia, hetken vapaina kulkevia

Minä istun tiellä

Kukapa tahtoisi olla siellä

Tärisevin käsin pidellä kylttiä

Mutta sydän on niin täynnä

Niin monena aamuna heräsin tuskaan, tavallisen arjen mahdottomuuteen

Viimeinkin pääsin tänne, ohikulkijat huutelee

Ne ei tiedä minusta mitään, ei pelosta, ei tuskasta

Vaikka voisin maata rannalla, kulkea metsässä, itkeä auringonnousussa onnesta

En silti voisi, koska lopulta ilon takana on vain ajatus siitä

Kaikesta häviävästä ja että minäkin olen vain osa sitä

Niinhän ne sanoo, söin karkkia, pidin jalassa kenkiä ja olin paha

Mikä minä olen mitään mihinkään sanomaan

Mutta kun en osaa muutakaan, ei minun pitäisi olla missään muuallakaan

Minut on varmaan luotu tänne

Niin oikealta se tuntuu, kun aamu kadulle sarastaa, menen tuskin nukutun yön jälkeen töihin ja minua väsyttää

Ne raapii pintaa, mutta koskaan ei löydä sitä, mitä minulla on sydämessä

Koko maailman elämä

Ei setelit hengitä, en kuule niiden ääntä

Eikä se minua saa järkkymään, ettei minusta pidettykään

Ei sitä jäänyt miettimään floridanhyljekään

Joka sukupuuttoon kuoli

Vaan unohtunee se puoli

Kun kiivetään kilpaa tikkaita kultaisia, kirjoitetaan historiankirjaan, kuka korkeimmalle pääsikään ja kauneimmin sen kuvasi

Silmät on auki, näkee jalat lahonneet

Tietää, ketkä oikeasti historiaan jää

Jos heillä vielä ylettää pinnan päälle pää

Kun meidät on kannettu, teen sydämen bussin ikkunaan

Sillä vaikka kaikki on niin paljon

Lopulta olen vain täynnä rakkautta