Täytän tänä vuonna 30 vuotta. Lapsena ajattelin, että minulla olisi tähän mennessä jo oma perhe. Olihan vanhempani saaneet minut 24- ja 26-vuotiaina. Olin varma, että en haluaisi olla ”vanha” äiti, joka ei jaksaisi leikkiä lastensa kanssa. Olin myös vakuuttunut, että hankkiessani lapsia heitä pitäisi olla kaksi, jotta heillä olisi seuraa toisistaan. Lapsekas varmuuteni on kadonnut vuosien myötä. Ensiksi rupesin pallottelemaan haluaisinko lapsia. Sittemmin olen ruvennut pohtimaan onko lasten tekeminen eettistä, jos he perivät tuhoutuvat maapallon.

Lisääntyminen on yhteiskunnallisesti herkkä kysymys. Suomessa poliitikkojen synnytystalkoopuheet herättävät pöyristystä. Sanomattakin lienee selvää, että biologisten lasten hankkiminen on jokaisen yksityisasia, johon poliitikkojen sekaantumista ei kaivata. Kansainvälinen oikeus tunnustaa vanhempien yksinomaisen oikeuden päättää lapsiluvustaan ja lisääntymisen tahdistaan. Lisääntymiskysymyksen karsinoiminen yksityisyyden piiriin on ymmärrettävä vastareaktio sen politisoimista kohtaan. Olemme kivuliaan tietoisia natsien lisääntymispolitiikasta tai konservatiivisuskonnollisten ryhmittymien naiskehojen itsemääräämisoikeutta kaventamaan pyrkivistä kampanjoista.

Suuri joukko nuoria ihmisiä on huolissaan elämän edellytyksistä ilmasto- ja ekologisen kriisin parissa kamppailevalla maapallolla. Monet heistä kysynevät itseltään minun tavoin ”Onko edelleen ok hankkia lapsia?” Viime syksystä lähtien tuhannet ihmiset ovat menneet lisääntymislakkoon elämälle turvallisen ilmaston puolesta. Kanadassa 19-vuotias Emma Lim perusti liikkeen #NoFutureNoChildren, jonka kannattajat pidättäytyvät lasten hankkimisesta, kunnes ovat varmoja, että heidän hallituksensa takaa heidän mahdollisille lapsilleen turvallisen tulevaisuuden. Kuukausia aiemmin 33-vuotias Blythe Pepino oli perustanut vastaavan #BirthStrike-nimeä kantavan liikkeen Iso-Britanniassa. Yhteensä liikkeillä on arviolta noin 6000 kannattajaa.

Lisääntymislakkoilijoita on helppo pitää outoina moralisteina, kenties jopa ihmisvihamielisinä eko-fasisteina tai höynähtäneinä alarmisteina. Ensisilmäyksellä ei ole välttämättä itsestäänselvää ketä vastaan lisääntymislakkoilijat lakkoilevat. Lakkoilevatko he väestönkasvua vastaan, joka rasittaa maapallon ekologista kantokykyä? Siinä tapauksessa kyseinen lakko on liian hidas vaikuttaakseen kasvihuonepäästöihin tarvittavalla nopeudella. Entä lakkoilevatko he hallituksia vastaan, jotka tarvitsevat uusia veronmaksajia ylläpitääkseen hyvinvointivaltioita? Kenties lisääntymislakko ei olekaan lakko perinteisessä mielessä, siten että lakkoilijoilla olisi selkeä tuotantosuhde valtion kanssa, jonka he voisivat riitauttaa tuotanto-olosuhteiden heiketessä pidättäytymällä ”veronmaksajien” tuottamisesta. Ehkä lisääntymislakko on epätoivoisten ihmisten viimeinen avunhuuto. ”Katso miten epätoivoinen olen. En uskalla lisääntyä, ellette pelasta tulevaisuuttamme.”

Vanhempien luonnollinen toive on, että heidän lapsillaan menisi heitä paremmin. Ilmastokriisin varjostamassa maailmassa usko parempaan tulevaisuuteen on totisesti koetuksella. Vaikka ihmiskunnalla on kyky yltää uskomattomiin suorituksiin hädän hetkellä, merkkejä siitä, että globaalit päästöt saadaan tarvittavassa aikataulussa nollattua ja sen jälkeen negatiivisiksi, ei ole näkyvillä. Vuonna 2019 globaalit päästöt kasvoivat ja COP25-ilmastokokous päättyi tuloksettomana Pariisin sopimuksen merkittävän osa-alueen, hiilikaupan markkinamekanismien laskennan ja raportoinnin, osalta. Aikaikkuna ilmastotoimille on sulkeutumassa samanaikaisesti kuin hallitsemattoman ilmastonmuutoksen riski kasvaa. On myös mahdollista, että maapallon ilmastojärjestelmä on jo saavuttanut niin kutsutun keikahduspisteen, jonka jälkeen ilmastojärjestelmän muutokset ruokkivat itseään, eikä maapallon lämpenemistä pystytä parhaista toimista huolimatta rajoittamaan 1,5 tai 2 asteeseen.

Vaikka ymmärränkin lisääntymislakkoilijoita, jätän oman lisääntymispäätökseni toistaiseksi avoimeksi. Näen pidättäytymisen elämän jatkamisesta lähestulkoon suurimpana henkilökohtaisena uhrauksena, jonka yksilö voi tehdä ilmaston puolesta. Jos haluamme selvitä ihmiskuntana, se ei ole yleistettävissä, sillä kirjaimellinen noudattaminen johtaisi ihmiskunnan sukupuuttoon. Ajatus tulevien sukupolvien säästämisestä kärsimykseltä voisi kääntyä viimeisiä sukupolvia vastaan. He eläisivät romahtavissa yhteiskunnissa, joissa alati harveneva joukko yrittäisi ylläpitää yhteiskunnan perustoimintoja. Toisekseen epätasa-arvoisessa maailmassa lastenhankinnasta luopuminen on vaihtoehtona houkuttelevampi niille, joiden elämässä lapset eivät paikkaa heikkoja insituutioita. Voin haluta lapsia, mutta en tarvitse heitä. Ehkä kantilaisia maksiimejakin enemmän kantaani vaikuttaa tunne luovuttamisesta. Lisääntymislakkoon ryhtyminen merkitsisi minulle luovuttamista  järjestelmämuutoksen suhteen. Se symboloisi varmuutta siitä, ettemme onnistu yhteiskuntiemme hiiliriippuvuuden purkamisessa. Pessimismin sijaan valitsen radikaalin toivon ja hyväksyn epätietoisuuteni.

Copyright: EMMANUEL DUNAND/AFP/Getty Images