Viimeisen sadan vuoden kuluessa avohakkuupainotteisen metsätalouden voittokulku on romahduttanut metsäluonnon monimuotoisuuden läpi koko Suomen. Metsää sanotaan olevan enemmän kuin koskaan, mutta taimikoiden ja nuorten metsien osuus on kasvanut samalla kun vanhat, yli 140-vuotiaat metsät on hävitetty murto-osaan vuosisadan takaisesta pinta-alastaan.

Tällä hetkellä lähes kaksi kolmasosaa Suomen metsistä on alle 80-vuotiaita.

Vanhan metsän kehittyminen voi kestää maaperän ja ilmaston ominaisuuksista riippuen 200-500 vuotta [1]. Kasvun lisäksi myös maatumisen prosessit vaativat aikaa. Pohjoisessa ja karummilla mailla kehitys on hitaampaa, eikä kerran avohakattu metsä saata Ylä-Lapin metsärajalla palautua ihmisen aikaperspektiivissä [2].

Suojeltujen metsien osuus on Suomessa 12,6 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta. Tästä huomattava osa sijaitsee maan pohjoisosissa, missä myös suojelualueiden koko on suurempi. Tuottamattomana nähdyn kitumaan osuus kaunistaa tilastoja: tuottavalla metsämaalla suojeltua on 6 prosenttia [3]. EU:n biodiversiteettistrategia kehottaa suojelemaan kaikki vanhat metsät. Tämä kuuluu myös Elokapinan metsäosaston vaatimuksiin [4].

Vanhojen metsien huvetessa talousmetsät eivät kykene tarjoamaan useille metsälajeille niiden tarvitsemia olosuhteita, mikä johtaa sukupuuttovelkaan, paikallispopulaatioiden ja lopulta lajien häviämiseen.

Joku saattaa kysyä, eivätkö lajit voi vain siirtyä muille alueille elinympäristöjensä tuhoutuessa, mutta vanhojen metsien ollessa satunnaisia, toisistaan erillään olevia sirpaleita, ei leviäminen ole mahdollista etenkään niille eliöille, jotka eivät kulje siivin tai jaloin.


Vaikka yksittäinen metsätilkku voisikin olla varsinainen keidas, metsälajisto tarvitsee kuitenkin pitkällä aikavälillä selvitäkseen ekologisia käytäviä, elinympäristöjen yhteyksiä, joita pitkin niin ahmat, linnut kuin sammalien ja kääpienkin itiöt voivat kulkea uusille elinalueille. Esimerkiksi eräiden vanhan metsän sammalien, kuten äärimmäisen uhanalaisen (CR) hitupihtisammalen[5], lisääntyminen tapahtuu lähes pelkästään suvuttomasti verson kappaleista, joten se pystyy leviämään vain melko välittömään elinympäristöönsä. Hitupihtisammalen suvullisia, itiöitä tuottavia versoja ei ole löydetty Suomesta juuri lainkaan.

Monien elinympäristövaatimuksiltaan erikoistuneiden lajien elinkierto on kehittynyt vakaissa olosuhteissa, joissa metsän häiriöt ovat olleet lähinnä luontaista aukkodynamiikkaa, mittakaavaltaan ja jäljiltään kaukana avohakkuista. Metsäpalot ovat kirjoneet maisemia jättäen jälkeensä useille hyönteislajeille elintärkeää hiiltynyttä puuta. Myrskyissä kaatuneet puut ovat antaneet tilaa ja ravinteita uudelle kasvulle. On ollut aika, jolloin ainoastaan yhtä lajia limasieniä, lahoilla rungoilla eläviä nuijanuorasia, ravintonaan käyttävä vaarantunut (VU)* korukeräpallokas-kuoriainen[6] on voinut saavuttaa lajityypilliset piirteensä järeissä haapamaapuissa. Metsien ikärakenteen yksipuolistuessa ja nuorentuessa häviävät ensimmäisinä nämä jo luonnostaan harvinaiset, monimutkaisiin ravintoverkkoihin paikkansa nivoneet spesialistilajit. Eikä lajin uhanalaisuus ole aina vain harvalukuisuutta: metsäkadon keulakuvaksi muodostunut, aiemmin yleinen hömötiainen on erittäin uhanalainen (EN) kantansa nopean taantumisen vuoksi.

Vaateliaille vanhan metsän lajeille keskeisiä elinympäristövaatimuksia ovat muun muassa varjoisuus ja kosteudeltaan tasainen pienilmasto sekä monimuotoisen lajiston muodostamat ympäristö- ja ravintoverkot. Luonnontilaisessa tai luonnontilaisen kaltaisessa metsässä puuston erirakenteisuus ja kaatuneiden puiden muodostamat aukot mahdollistavat laajan elinympäristöjen mosaiikin, joka jää tasaikäisestä yhden puulajin talousmetsästä puuttumaan. Erityisen oleellinen vanhan metsän piirre on kuolleen puuaineksen runsas määrä sekä lahojatkumo eli lahoamisen eri vaiheissa olevien runkojen katkeamaton ketju, jossa liekopuun vähitellen muuttuessa maaksi siitä hajotessa vapautuvien ravinteiden elättämä lajisto voi siirtyä seuraavaan. Monet lajit ovat vaateliaita lahoasteen suhteen. Pienissä metsäsirpaleissa uhanalaiset sammalet saattavat sinnitellä viimeisellä lahoavalla rungolla, edessään esiintymän vääjäämätön häviäminen.

Suurin osuus, yli kolmasosa, Suomen uhanalaisista lajeista on ensisijaisesti metsälajeja. Myös toissijaisista elinympäristöistä metsälajeilla on uhanalaisista huomattavin osuus. [7]

Vanhojen metsien eliöistä erityisessä ahdingossa ovat ne, jotka elävät puun kuolemasta: järeiden, vuosikymmenten saatossa metsämaaksi muuttuvien runkojen juurakoissa, kyljissä ja sisuksissa, pökkelöiden käpristyvän tuohen alla ja kelojen uurteissa. Harvinaiset ja vaateliaat lajit tarvitsevat erityisesti järeää, pitkälle lahonnutta puuta. Suomen metsälajeista noin joka neljäs on lahopuusta suoraan tai välillisesti riippuvainen. Näitä lajeja on jopa 5000, ja Suomen yli 800 uhanalaisesta metsälajista noin kolmanneksen ensisijainen elinympäristö on nimenomaan lahopuu[8]. Lahopuun väheneminen on ensisijainen uhanalaisuuden syy 21 prosentille lajeista.

Tikkojen pökkelöihin kaivertamissa koloissa kasvavat neulajäkälät ja lukuisten lintujen poikueet. Erittäin uhanalainen (EN) röyhelökääpä esiintyy vain kantokäävän edeltä lahottamilla puilla. Kestää kymmeniä vuosia, ennen kuin lupot ja naavat alkavat peittää puiden oksia ja tarjota paikkoja metsätiaisille kätkeä ruokansa. Suurten mäntyjen latvojen on kasvettava tarpeeksi vahvoiksi kannatellakseen petolintujen pesiä ja myöhemmin keloutuakseen vaarantuneen (VU) erakkokäävän, silmälläpidettävän (NT) keloneulan ja vaarantuneen (VU) hongantorvijäkälän kasvualustaksi.

Aiemmin tehometsätalouden karsastama ja hävittämä haapa on sekä eläessään että kuollessaan huomattava elonkirjon ylläpitäjä: sen rungon muista metsäpuista poikkeava pH-arvo ja puuaineksen pehmeä koostumus ovat elinehtoja lukuisille harvinaistuneille eliöille.

Vanha, lahoava haapamaapuu on varsinainen lahoamisen pyhättö: sen koloista kohoavat piispanhiipat, koralliorakkaat, erittäin uhanalaiset (EN) lahoparvikas sekä pikkulovisammal, lukuisat limasienet ja homeet.

Suomen metsäluontotyypeistä uhanalaisia on 76 prosenttia[9]. On tärkeää pohtia, miksi puhe monimuotoisuuskadosta ja uhanalaisuudesta keskittyy nimenomaan lajeihin, vaikka yksikään eliö ei elä ilman moninaista elollisten ja elottomien verkostoa ympärillään. Kokonaisvaltaisella elinympäristöt huomioon ottavalla suojelulla metsäekosysteemien laajat prosessit; hiilen kierto, elollisen ja elottoman loputtomat vuorovaikutukset, tulisivat turvatuiksi. Yksittäisten, elinympäristövaatimuksiltaan tunnettujen lajien avulla voi kuitenkin varsin yksiselitteisesti seurata viestejä metsiemme tilasta. Hömötiaisen kannan raju lasku havahduttaa näkemään metsäkadon seuraukset, kun monelle tutun linnun häviäminen tuntuu konkreettisemmalta kuin tilastot tai mikroskooppisesti määritettävät sienet. Vanhan metsän indikaattori- eli ilmentäjälajien, kuten vaarantuneen (VU) kantoraippasammalen tai silmälläpidettävän (NT) ja alueellisesti uhanalaisen korpilupon, avulla taas pystytään tunnistamaan luontoarvoja ja säästämään arvokkaita metsäkohteita hakkuilta.

Ihannetilanteessa metsäluontoa olisi siinä määrin, ettei sitä olisi syytä mitata tai puhua luonnon suojelusta ihmislähtöisesti ja ylhäältäpäin. Tilanteeseen, jossa metsä ei ole enää vain ihmisen tekojen kohteena, on kuitenkin vielä matkaa. Tieto metsän elon- ja kuolonkirjosta, sen kanssaoleminen ja kokeminen voivat jokaisen kohdalla kuroa tätä etäisyyttä. Lopulta tieto kääntyy toiminnaksi. Vanhojen metsien kadon edetessä toiminnan aika on nyt.

Laura Vuoksenmaa

*Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusluokitus:
Elinvoimainen LC, silmälläpidettävä NT, vaarantunut VU, erittäin uhanalainen EN, äärimmäisen uhanalainen CR, hävinnyt EX.  

[1] https://www.luonnontila.fi/fi/elinymparistot/metsat/me8-metsien-ikarakenne
[2] Jokiranta, A., Juntti, P., Ruohonen, A., & Räinä, J. Metsä meidän jälkeemme: Karumpi kuvaus Suomen metsäpolitiikasta., s. 186

[3] https://www.luke.fi/uutinen/metsien-suojelussa-suuria-alueellisia-eroja/

[4] https://blogi.elokapina.me/elokapinan-metsaosaston-vaatimukset-2/
[5]https://www.metsa.fi/luonto-ja-kulttuuriperinto/lajien-ja-luontotyyppien-suojelu/lajien-suojelu/hitupihtisammal/

[6] https://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Muut/korukerapallokas_2006.pdf

[7]: https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Lajit/Uhanalaiset_lajit/Suomen_lajien_Punainen_lista_2019/Uhanalaisista_lajeista_elinymparistoittain
[8] https://www.luonnontila.fi/fi/elinymparistot/metsat/me6-lahopuun-maara

[9]: https://www.ymparisto.fi/fi-fi/luonto/luontotyypit/Luontotyyppien_uhanalaisuus/Metsat

Kuva kirjoittajan: Lahoparvikas ja pikkulovisammal (EN)