Löysin lukioaikana yhteiskunnallisessa heräilemisessäni koulun kirjastosta Voima-lehden ja luin ilmakehän lisääntyvän hiilidioksidimäärän aikaansaamasta ilmaston lämpenemisestä, ja mitä se saa tulevaisuudessa aikaan, jos päästöjen tuottamista ei saada laskuun. Mieleni täyttyi synkeistä kuvista, joissa vedenpinnat nousevat, luonnonkatastrofit lisääntyvät, ja tämän seurauksena järjestäytyneet ihmisten yhteiskunnat muuttuvat epävakaisiksi ja ennakoimattomiksi. Mietin epäuskoisena voiko tuollaista ennustaa varmasti? Ei kai tilanne voi oikeasti olla noin paha? Sen jälkeen silmiini sattui silloin tällöin joku sivun laidan pikku-uutinen, joka kertoi, että asiat jatkavat ei-toivottua kehitystään, tutkijat varoittavat ihmisiä, tulevaisuus on täynnä luonnonmullistuksia, ja suuret alueet maapallolla muuttuvat ihmiselle elinkelvottomiksi.

Olin valtavan hämmentynyt: Miksi kaikista isoin uutinen on vain sivuhuomio, ja ilmaston tilasta ja tulevaisuuden kauhuskenaarioista ei opeteta koulussa, ja aloiteta sillä iltauutisia. Tuosta on 15 vuotta aikaa.

Paljon on tapahtunut, ja lähes täydellisen vaikenemisen on korvannut valtavirtaistunut uutisointi ilmasto- ja ympäristökatastrofeista. Tiedon ja tiedostamisen lisääntyminen ei ole kuitenkaan saanut minua pois tietystä henkisestä pinteestä. Miksi ilmastonmuutoksen vastustaminen on kiusallista? Miksi on radikaalia uskoa tieteellisiin ennustuksiin, ottaa uhka vakavasti, sekä kannattaa ja vaatia muutoksia, joilla maapallon elinkelpoisuus voitaisiin säilyttää? Tunnen usein kiusaannusta, kun kerron toimivani ympäristöliikkeessä. Assosiaatiossa “pehmeät arvot” on jotain, mikä saa minut helposti kiemurtelemaan. On kuin olisi vaikea sanoa, että joillain asioilla, olivatpa ne kuinka itsestäänselviä hyvänsä, kuten elämän edellytykset, on arvo ja merkitys. Vaatii yllättävän paljon rohkeutta kertoa, että joku asia koskettaa ja sattuu. Mielen täyttää helposti epäilys; olenko liian radikaali, olenko liian erilainen kuin muut, koetaanko mielipiteeni kritiikiksi omaa elämäntapaa ja arvoja kohtaan, olenko yleinen ilonpilaaja, kun puhun näistä asioista, tekeekö se minusta raskasta seuraa ja jäänkö sen takia yksin?

Löysin Elokapinan reilu vuosi sitten, kun elämässäni oli aiempaa enemmän aikaa ja tuntui, että minun on tehtävä passiiviselle ympäristötuskailulleni jotain. Ilmassa oli tuolloin laajemminkin liikehdintää ympäristöasioiden ympärillä, ja esimerkiksi nuorten ympäristöliike ja Greta Thunbergin rohkeus inspiroivat minua. Elokapinan bannerit alkoivat tulla vastaan mielenosoituksissa ja eduskuntatalon portailla. Ensimmäiset kerrat Elokapinan tapaamisissa olivat hengästyttäviä. Paikalla oli monta ihmistä, jotka jakoivat huolen asioiden tilasta, uskoivat raportteihin, mitä oli julkaistu, eivätkä lakaisseet tuskastusta maton alle, sekä tunsivat pakottavaa tarvetta toimia. Muistan, että parilla ensimmäisellä kerralla Elokapinan tapaamisissa minua alkoi fyysisestikin pyörryttää, kun mietin, että “se on siis totta”. Ihan kuin yhteiskunnan yleinen passiivisuus ja ympäristön tilan sivuuttaminen olisi minullakin toiminut jonkinlaisena defenssimekanismina, joka sai epäilemään kaikkia lukemiani uutisia ilmastonmuutoksesta ja IPCC-raportin ennusteita.

Ensimmäiset kohtaamiset liikkeen kanssa olivat minulle siis osin vaikeitakin, mutta olen alusta asti ollut liikuttunut kohtaamistani ihmisistä, jotka välittävät niin ihmisistä kuin muustakin elollisesta luonnosta, huolehtivat muiden jaksamisesta, haluavat omalla vapaa-ajallaan puolustaa elinmahdollisuuksiamme, ja laittavat itsensä likoon esimerkiksi ilmaston puolesta aloitetun nälkälakon muodossa, tai joutuvat pidätetyiksi harjoittaessaan kansalaistottelemattomuutta. Toisten rohkeus inspiroi ja haastaa pois ympäristökriisihiljaisuudesta.  Mitä yksinjäämisen pelkoon tulee, toistaiseksi huoli on ollut turha. Elokapina ei ole tee-se-itse-aktivismia, vaan tehdään-yhdessä-liike. Yksinjäämisen pelon tilalla on nykyään tunne nimenomaan siitä, että en ole yksin.