Poikani suunnittelee tulevaisuuttaan koulun jälkeen. Opiskeluun on vielä joku vuosi aikaa, mutta asia on jo nyt ajankohtainen. Tiedettä vai taidetta, vai ehkä molempia? Mikä olisi se hänen juttunsa? Juttu, joka motivoisi tarpeeksi ja josta tykkäisi?

Minä tuen häntä parhaani mukaan, mutta mietin myös, miten pitkälle hän voi tulevia suunnitelmiaan toteuttaa, ennen kuin ilmasto- ja ekologisen kriisien vaikutukset yhteiskuntaan hänen ympärillään tekevät toteuttamisesta vaikeampaa? Kuinka kauan hän ehtii nauttia työstä, johon on valmistunut? Ehtiikö jopa tuntemaan kokemuksen tuomaa pätevyyttä: tämä on minun työni, tämän minä osaan? Vai pitääkö alkuperäiset suunnitelmat hylätä ja keskittyä huolehtimaan paremmin perustarpeista yhä haastavammassa ympäröivän yhteiskunnan tilanteessa? Vai voisiko sellainen tulevaisuuden skenaario kuitenkin toteutua, jossa asiat ovat jotakuinkin hallinnassa, elämä jatkuu, vaikka tilanne onkin tähän hetkeen verrattuna ihan uusi ja haasteet todella suuria? Skenaario, jossa poikani voi kaikesta huolimatta kokea tyytyväisyyttä työssään, oli se mitä vaan, ja saada myös hyvän mahdollisuuden onnelliseen elämään yhdessä läheistensä kanssa?

Jotkut pitävät kaikkein synkimpiä skenaarioita osana tuomiopäivänkulttia. En haluaisi uskoa niihin. Mutta en myöskään osaa uskoa, etteikö elämästä tulisi seuraavien vuosikymmenien aikana valtavasti nykyistä haastavampaa myös sielläpäin maailmaa, jossa se nykyisin on suhteellisesti ottaen helppoa.

On haastavaa olla tulevaisuuttaan suunnittelevan murrosikäisen vanhempi juuri nyt, kun kohtaamme yhä enemmän ilmasto- ja ekologisen kriisien merkkejä ja seuraamuksia, samalla kun todellinen tahto muutokseen poliitikkojen ja muun valtaeliitin tasolla pysyy jokseenkin nollassa, eikä suuri osa tavallisista ihmisistäkään oikeastaan haluaisi elämäänsä radikaalisti muuttaa. Kaikkien lasten vanhemmat ovat alttiita tälle ristiriidalle, mutta murrosikäisen vanhemmuus tekee asiasta akuutimman, koska murrosikäinen suunnittelee aktiivisesti tulevaisuuttaan.

Moni meistä vanhemmista sulkee nämä ajatukset pois, ei välttämättä tietoisesti, mutta silti päättäväisesti. Usein siksi, että asian ajatteleminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa, liian satuttavaa  ja täysin vastoin vanhemmuuden perusajatusta: suojella lapsiamme, toivoa heille parasta mahdollista tulevaisuutta ja antaa eväitä hyvään elämään. Miten tämän kaiken voi tehdä, jos uskoo ja on tietoinen siitä, että elämämme tällä planeetalla tulee vaikeutumaan, sen sijaan, että se olisi seuraavalle sukupolvelle helpompaa?

Ikiaikaisessa sukupolvien ketjussa seuraavalla sukupolvella on yleensä mennyt eri mittapuiden mukaan paremmin kuin edellisellä. Usein vaikeissa olosuhteissa vanhemmat ovat myös tehneet uhrauksia, jotta näin olisi, jotta heidän lapsensa pääsisivät kiinni parempaan elämään. Miten tämä voi tapahtua nykymaailmassa? Periaatteessa tulevien muutosten suuruus pätee niin vauraassa Suomessa kuin globaalin etelän köyhissä maissa, vaikkapa Intiassa, vaikka käytännössä haasteiden taso voi tulla olemaan ihan eri. Vai ehkä ei sittenkään? Ehkä ei ole enää onni syntyä Eurooppaan, jos globaalit kriisit synnyttävät globaalin hädän.

Koska emme tämän hetken vanhempina tiedä, millaisen tulevaisuuden lapsemme kohtaavat, meidän on myös todella vaikeaa antaa, ja uskaltaa antaa heille niitä eväitä, joita he tarvitsisivat. Yhteiskunnan muutokset ovat kiihtyneet historian edetessä kohti nykypäivää, mutta tämän hetken tilanne muutosten suhteen on täysin poikkeuksellinen. Tiede ennustaa kriiseistä johtuvia valtavia muutoksia lähivuosikymmenille, mutta niiden konkreettiset vaikutukset jäävät pimentoon, ennen kaikkea siksi, että vain harva haluaa niitä ajatella, mukaan lukien harva päättäjistä.

Vaikka koulun perusidea onkin opettaa lapsille ja nuorille hyödyllisiä tietoja ja taitoja elämää varten, he eivät ole sitä aina  kokeneet hyödyllisenä. Mutta erityisesti juuri nyt en usko koulun pystyvän opettamaan riittävästi sellaisia uusia asioita, jotka auttaisivat tämän hetken lapsia ja nuoria selviytymään nimenomaan heidän tulevaisuutensa haasteista. Niin kauan kuin yhteiskunta laajemmin kieltäytyy todellisen tilanteemme tiedostamisesta, on sen mahdotonta valmistautua tulevaan, ainakaan riittävällä tasolla, tai siten, että tarpeellista tietotaitoa synnytettäisiin ja siirrettäisiin myös tuolle seuraavalle sukupolvelle.

Ironista on tietenkin, että nykyisten lasten ja nuorten vanhempien sukupolvi on juuri se, joka on suuressa osassa maailmaa elänyt biosfäärin tuhoamisen valtakautta, ”systeemin” kannustamana kuluttaen, ikään kuin huomista – lastemme huomista – ei olisikaan. Teollisen vallankumouksen jälkeisistä hiilidioksidipäästöistä puolet on tuotettu viimeisen 30 vuoden aikana. Sen sijaan, että hyväksyisimme osallisuutemme tähän, käärisimme hihamme ja ryhtyisimme toimiin, yritämme työntää koko asian pois mielestämme, koska se on liian suuri ja vaikea. Yhteiskunnassamme on vallankäyttäjiä, jotka tietoisesti tukevat tätä poistyöntämistä, ja yrittävät myös luoda kuvaa muutoksen turhuudesta ja mahdottomuudesta väittäen, että on kuitenkin jo liian myöhä.

Mutta on olemassa toinenkin tie. Tiede todistaa, ettei vielä ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Voimme oikeasti yrittää tehdä maailmasta seuraavalle sukupolvelle helpomman. Tuskin helpompaa kuin se, jossa länsimaiden ihmiset ovat itse tähän asti saaneet elää, mutta silti huomattavasti helpomman kuin tieteen ennustusten maailma tulisi olemaan ”business as usual” -skenaarioissa. Tämä vaatii kuitenkin sekä lisää tietoisuutta että voimaantumista, eli uskon siihen, että meidän vanhempien sukupolvi pystyy vielä vaikuttamaan maailmaan. Tietoisuus ja voimaantuminen kulkevat itse asiassa käsi kädessä, koska voimaantuminen sallii lisääntyvän tietoisuuden, ja lisääntyvä ja sallittu tietoisuus luo halun ja tarpeen toimia. Kyseessä on jonkinasteinen kollektiivinen uhraus seuraavan sukupolven hyväksi. Se yksi ikiaikaisista tavoista toimia vanhempana, tässä tapauksessa ilmastovanhempana, eli aktiivisesti, jonkinlaisella raivolla lastemme tulevaisuuden hyväksi. Ennen kaikkea meidän - vanhempien niin kuin muidenkin - on luovuttava etuoikeuksista, jotka eivät meille edes kuulu, kuten oikeudesta kuluttaa mitä vain, milloin vain. Mutta kyseessä on myös uudenlaisen, oikeasti paremman elämäntavan luominen.

Tietynlainen keveys voi seurata siitä, ettei vaadi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Aktiivinen toivo syntyy kuitenkin toiminnasta. Elämä jatkuu.

-Minna Kanerva