Syyskapinan avauspuhe
Katri Jurvakainen XR yliopistosta piti Syyskapinan avajaispuheen, jossa hän toi esille sen, miten sisäistetty valta toimii ekokriisin keskeisenä taustatekijänä: elämme tavalla, jota olemme tottuneet näkemään ympärillämme ja jota pidämme normaalina, vaikka se on erittäin ekososiaalisesti kestämätön ja kärsimystä tuottava. Me tiedämme toimintamme kiihdyttävän ekokriisiä, mutta koska kestämätön elämäntapa on niin yleinen, emme pidä sitä moraalisesti kovinkaan vääränä. Tämän takia kestävyyskriisin ratkaisemiseksi normaalin, hyvän elämän ihanteitamme on syytä avartaa ja kysyä, mitä hyvä elämä tarkoittaa ajassamme.
On tullut aika herätä.
Pitkäperjantaina vuonna 1971 televisiossa näytettiin sosiaalidemokraattisen poliitikon ja rauhanaatteen puolestapuhujan Yrjö Kallisen haastattelu Elämmekö unessa. Puheessaan Kallinen kuvaa huolestuttavia yhteiskunnallisia kehityskulkuja, jotka ovat johtamassa sekä ihmislajin että muun elämän tuhoon. Syyksi tähän Kallinen esittää sen, miten jokainen meistä on unessa, ajatustottumuksen unessa, josta herääminen on keskeistä tuhoisan toimintamme pysäyttämiseksi.
Useimmat Kallisen hahmottelemista kehityskuluista ovat kärjistyneet 2020-luvulle tultaessa: Kallisen hahmottelemasta dystopiasta on tullut aikamme kuva. Ihmiset palavat loppuun yrityksissään olla riittäviä ja enemmän: useat ihmiset ovat jatkuvasti kiireisiä, stressaantuneita, ahdistuneita ja uupuneita ja nuo tilat koetaan normaaleina tai jopa positiivisina osoituksina siitä, että he ovat aikaansaavia ja tuotteliaita yhteiskunnan jäseniä — kunnon kansalaisia. Loma nähdään ensisijaisesti palautumisen välineenä, jotta sen jälkeen voisi olla jälleen tuottava talouskasvun koneiston ratas. Tieto ja hyvät ideat näyttäytyvät kilpailuetuina, joten niitä ei kannata jakaa muiden kanssa. Mainokset viitoittavat tietä luvattuun täyttymykseen. Monet kokevat arkisessa ahkerruksessaan syvää merkityksettömyyden tunnetta. Lähes puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Kaikkein selkeimmin aikamme dystooppinen luonne käy ilmi siitä, että toimintamme on aiheuttanut, ylläpitää ja kiihdyttää ekokriisiä, jonka myötä kuljemme kohti ihmissivilisaation romahdusta. Me tiedämme tämän ja jatkamme kuin emme tietäisi. Miten tämä on mahdollista? Minkä takia tuo tieto ei kosketa meitä ja muuta kollektiivista toimintaamme? Olisiko mahdollista, että aikamme dystooppisilla piirteillä olisi samat juurisyyt?
Kallisen ajatusten kanssa resonoi vahvasti Hannah Arendtin vuonna 1961 ilmestynyt Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Raportissaan hän analysoi, mikä sai Aadolf Eichmannin ja muut natsit syyllistymään kansanmurhaan. Arendtin analyysin keskeinen viesti oli se, että toisin kuin ajan julkisessa keskustelussa usein maalailtiin, natseja ei luonnehtinut hirviömäinen pahuus, vaan kyseenalaistamattomuus. Heidän pahuutensa oli siis banaalia, eli arkipäiväistä. Arendt esitti, että kun pahuus on osana yhteiskunnan rakenteita, rakentuneena sisään siinä vallitseviin käsityksiin normaalista, hyvästä elämästä, tappavaan toimintaan osallistuminen ei vaadi yksilöltä hirviömäistä pahuutta - riittää, ettei kyseenalaista koskaan noita käsityksiä, joihin on itse kasvanut sisälle, vaan haluaa olla kunnon kansalainen, tehdä työnsä kunnolla ja saada siitä tunnustusta.
Me kauhistelemme, miten natsi-Saksa saattoi tapahtua, miten niin monet ihmiset hyväksyivät kansanmurhan, ja samaan aikaan olemme sokeita sille, miten hyvin samanlainen dynamiikka on käynnissä meidän yhteiskunnassamme nyt. Keskimääräinen suomalainen elää nelinkertaisesti yli planetaaristen rajojensa. Me tiedämme, että toimintamme uhkaa lajimme olemassaolon perusteita ja tappaa jo nyt valtavia määriä ihmisiä ympäri maailman, ja silti me jatkamme näin. Se, että olemme etäännyttäneet toimintamme seuraukset - että ilmastonmuutoksen aiheuttamat kuolemat tapahtuvat toistaiseksi pääasiassa globaalin etelän haavoittuvaisilla seuduilla, joiden ihmisillä on vähemmän mahdollisuuksia suojautua ilmastonmuutoksen dramaattisimmilta seurauksilla, ei tee siitä yhtään vähemmän tuomittavaa.
Vertaus natsi-Saksaan voi tuntua karulta ja liioitellulta, ja toki nykytilanteemme poikkeaa siitä monin tavoin: me emme vie aktiivisesti ihmisiä tapettavaksi, ja meillä ei ole yhtä valtaapitävää tahoa, joka olisi tuhoisan toimintamme taustalla, ja jota vastaan meidän tulisi nousta, vaan vastassa ovat omat hyvinvoinnin tavoittelun tapamme, joihin olemme ryhtyneet alun perin mitä jaloimmista syistä. Kuitenkin Arendtin analyysissa on mielestäni paljon sellaista, minkä tulisi puhutella meitä tässä päivässä: samaan tapaan kuin banaali pahuus oli rakentuneena osaksi natsi-Saksan yhteiskuntajärjestelmää ja määritti siten sen systeemin sisällä elävien ajattelua ja moraalikäsityksiä, kestämätön elämäntapa on rakentuneena osaksi suomalaisten käsityksiä normaalista, hyvästä elämästä. Olemme normalisoineet ekososiaalisesti kestämättömän toiminnan: se on niin yleistä, ettemme tunnista sitä ongelmalliseksi tai pidä sitä moraalisesti kovinkaan vääränä.
Kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri käyttää tästä käsitettä psykokapitalismi. Käsitteen tarkoituksena on kuvata sitä, miten tässä järjestelmässä kasvaneina olemme omaksuneet kasvatuksen kautta sen normit, arvot ja ihanteet. Tarkoitan tässä kasvatusta laajassa mielessä, jolloin kaikki, mille altistumme, rakentaa käsityksiämme elämästä. Olemme psykokapitalistisia olentoja, joiden halut ja preferenssit ohjautuvat uusliberaalin kapitalismin intressien mukaisesti: se ohjaa sitä, mihin suuntaudumme elämässämme, mihin käytämme päivämme, miten toimimme sosiaalisissa suhteissamme, mitä haluamme, mitä pidämme elämässä mahdollisena tai tavoittelemisen arvoisena ja mitä taas vältettävänä, keitä arvostamme, keitä pidämme epäonnistujina, miten arvotamme itsemme ja miten kasvatamme lapsemme.
Sisäistetty valta saa maailmankuvamme ja yhteiskuntajärjestyksemme näyttämään vaihtoehdottomalta ja luonnolliselta, vaikka tämä on tosiasiassa seurausta itseemme kohdistuneesta vallankäytöstä. Emme ole vapaita, vaan oman kasvatuksemme rakentamien maailmaa ja itseä koskevien käsitystemme vankeja, kunnes tiedostamme tämän ja kykenemme tarkastelemaan noita käsityksiämme kriittisesti.
Vaikuttaa siltä, että kuten Kallinen 50 vuotta sitten esitti, olemme ajatustottumuksen unessa. Nyt selviytymisemme ehtona on se, että heräämme tuosta unesta, ohjelmoidusta ajattelusta, johon meidät on kasvatuksen myötä tuuditettu. Elämme tilanteessa, jossa nykyiset maailmaa koskevat käsityksemme eivät enää kanna. On tullut aika herätä. Ekokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan kollektiivista tietoisuuden heräämistä, jossa otetaan etäisyyttä ajattelumme sisältöihin, jotka ohjaavat orientoitumistamme maailmaan ja siten toimintaamme. Vain siten voimme todella arvioida sen sisältöjä kriittisesti ja rakentaa pohjan uudelle suunnalle, joka ei kulje kohti lajimme tuhoa.
Hallituksen tämänsyksyisessä budjettiriihessä sovittiin keinoista, joilla Suomi pyrkii olemaan hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Ottamatta tässä kantaa siihen, ovatko nuo keinot tuon tavoitteen kannalta riittäviä, on syytä puhua siitä, onko hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä ylipäätänsä tavoitteena riittävä. Yksinkertainen vastaus: ei ole, mikäli tavoitteenamme on pysyä Pariisin ilmastosopimuksen mukaisessa, alle 1,5 asteen lämpenemisessä esiteolliseen aikaan nähden ja tehdä tämä globaalisti oikeudenmukaisella tavalla. 1,5 astetta lienee jo menetetty, pari astetta on realistisempi tavoite.
Kansainvälisen ilmastopaneelin arvion mukaan vuoden 2020 alusta alkaen ilmakehään voidaan päästää vielä n. 300 gigatonnia hiilidioksidia niin, että ilmaston lämpeneminen jäisi n. 83% todennäköisyydellä alle 1,5 asteen esiteolliseen aikaan verrattuna. Arviot kuitenkin vaihtelevat hieman, ja niissä ei ole otettu huomioon ilmastonmuutoksen itseään ruokkivien takaisinkytkentämekanismien vaikutusta, joka saattaa rajata tosiasiassa käytettävissä olevaa hiilibudjettia vieläkin pienemmäksi. Mikäli tuo globaali hiilibudjetti jaetaan tasan kaikkien maailman ihmisten kesken, budjetin rajoissa henkilöä kohden jäljellä olevat päästöt ovat n. 40 tonnia. Suomen tämänhetkiset päästöt, joihin on laskettu sekä tuotanto- että kulutusperäiset päästöt, ovat keskimäärin hieman yli 13 tonnia per henkilö vuodessa. Tämä merkitsee, sitä, että Pariisin ilmastosopimuksessa pysyäksemme käytettävissä oleva hiilibudjettimme ylittyy suomalaisten nykykulutuksella 3-4 vuodessa. Mikä siis oikeuttaa meidät jatkamaan ilmaston kuumentamista vielä 14 vuoden ajan?
Mikäli tarkastellaan kumulatiivisia päästöjä, joissa otetaan huomioon se, kuinka paljon eri valtiot ovat tuottaneet kasvihuonekaasupäästöjä historian saatossa, meidän tulisi globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta olla jo hiilinegatiivisia. Koska aikaa ei voi kääntää taaksepäin, ja tähän tavoitteeseen ei voi päästä, vähintä, mitä voimme tehdä, on pysyä Pariisin ilmastosopimuksen mukaisessa lupauksessamme.
Hiilineutraaliustavoitteen asettaminen vuoteen 2035 merkitsee, että ylitämme moninkertaisesti 1,5 asteen rajan, tai oletamme muun maailman (pääasiassa globaalin etelän) tekevän päästövähennykset puolestamme. Tämän takia vuoden 2035 hiilineutraaliustavoite on todella selkärangaton ja globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden näkökulmasta kestämätön ratkaisu.
Lisäksi hallitus koittaa tähdätä hiilineutraaliuteen rinta rinnan talouskasvun tavoittelun kanssa, vaikka tieteellinen tutkimus, mm. IPCCn uusin raportti, ja BIOS-tutkimusyksikön julkaisut ovat osoittaneet, ettei riittäviä päästövähennyksiä ole mahdollista tehdä, mikäli samaan aikaan tavoitellaan talouskasvua. Talouskasvun ja ympäristöhaittojen absoluuttisesta irtikytkennästä ei ole toistaiseksi riittävää näyttöä. Tästä huolimatta yksikään poliittinen puolue ei ole julkisesti kyseenalaistanut talouskasvun välttämättömyyttä, vaikka se on se, mitä tämä tilanne vaatisi.
Olisko aika laittaa elämä elintason edelle? Me pystymme parempaan. Kädenlämpöiset ratkaisut eivät riitä. Muutos ei tapahdu hitaalla siirtymällä tai markkinaohjauksella. Tarvitaan systeemistä muutosta. Tarvitaan aktiivista vastarintaa. Tarvitaan sitä, että sanoudumme tietoisesti irti niistä oletuksista ja sitoumuksista, jotka nämä ongelmat ovat aiheuttaneet.
Jokainen hetki, jona business as usual jatkuu, sulkee sitä aikaikkunaa, jossa meidän olisi mahdollista välttää ilmastonmuutoksen katastrofaalisimmat seuraukset. Jokainen hetki, jona business as usual jatkuu, kasaa puita kokkoon, joka syttyessään polttaa kaiken meille tärkeän. Ja tämä on etuoikeutettua puhetta: globaalissa etelässä herätään monin paikoin jo nyt joka aamu ilmastonmuutoksen runtelemaan todellisuuteen, jossa vanhemmat joutuvat tekemään valintoja siitä, kenelle lapsistaan mahdollistavat elämän. Kuka laitetaan kouluun, kuka syö, kun kaikille ei riitä ruokaa.
Samaan aikaan me hyvinvoivat istumme kotisohvillamme. Mietimme ilmaston lämpenemistä. Toivomme ettei sitä olisi. Tunnustamme huolestuneisuutemme. Toivomme jonkun tekevän asialle jotain. Annamme hänelle henkisen tukemme. Wolt-kuski soittaa ovikelloa. Hän on tuonut siipiä. Omatuntomme vihlaisee, tiedämme, että lihansyöntiä pitäisi vähentää. Olemme tienneet sen myös 50 edellisellä tilauskerralla. Syömme kanamme. Syöminen hiostaa. Vauhtiin päässyt omatunto kolkuttaa taas, kysyy, mihin lukemiin termostaatti on väännetty. Tiedämme, että asunnon lämpötilan laskeminen olisi kestävä teko. Olemme sitä monesti harkinneet. Päätämme että jonain päivänä teemme muutoksen. Tingimme mukavuuksistamme. Yhteisen hyvän nimissä. Mutta emme tänään. Tänään oli muutenkin raskas päivä. Kohtuuton. Myöhästyimme brändiosaston kokouksesta, sillä Mannerheimintielläistui jotain saakelin hippejä.
Me emme istu täällä siksi, että olisimme naiiveja ja ajattelisimme, että muutos on todennäköinen. Me istumme täällä siksi, että emme olisi itse sen esteinä. Me istumme täällä siksi, mahdollistaisimme omalla toiminnallamme sen, että se saattaisi tapahtua. Että oma toimintamme olisi linjassa sen kanssa, huolimatta siitä, onko muutos todennäköinen tai mitä muut tekevät. Me asetumme aktiivisesti vastustamaan hallitusta, joka ei täytä perustuslaillista velvollisuuttaan kansalaistensa elämän turvaajana.
Jokainen, joka ei aktiivisesti vastusta rakenteita, mahdollistaa nykyisen suunnan säilymisen. Vaikeneminen ei ole tukemista. Vaikeneminen ei ole neutraalia. Vaikeneminen on ääni nykyisen suunnan säilyttämisen puolesta.
Me kutsumme tähän kapinaan mukaan kaikki. Ystävät, tuttavat, päättäjät, vaikuttajat, vanhemmat, lapset, opettajat, oppijat, yrittäjät, työntekijät, siskot, veljet, ei-toivotut, marginaaliin työnnetyt, sovinnaisuuden rajamailla kulkevat, tavalliset kansalaiset. Tämä missio on yhteinen. Jokaisen on valittava taistelunsa, mutta tämä taistelu on siinä mielessä erityinen, että siinä epäonnistuessamme häviäjiä ovat kaikki tulevat sukupolvet.
On tullut aika valita, millä puolella historiaa seisomme. Näytetään, että me pystymme parempaan. Näytetään, että me pystymme heräämään. Näytetään, että me pystymme nostamaan katseemme muutaman vuoden tai vuosikymmenen taloudellisesta hyötyperspektiivistä eteenpäin, kohti ylevämpää ihmisyyttä. Näytetään, että olemme valmiita ajattelemaan itse ja kysymään sitä, millä lopulta on merkitystä. Näytetään, että me pystymme siihen, mitä tuleva ihmiskunnan historian suurin kollektiivinen ponnistus meiltä vaatii. Ollaan ne sukupolvet, jotka ottivat tarvittavat askeleet ja mahdollistivat tuleville sukupolville turvallisen elämän. Niin, että 2050-luvulla syntyvä lapsi voi kiittää meitä siitä, että käänsimme kehityksen suunnan. Me pystymme siihen.
Talouskasvun sijaan tarvitaan ihmisenä kasvua. Tarvitaan itsekasvatusta. Meidän on avarrettava normaalin, hyvän elämän ihanteitamme. Meidän on avattava keskustelu siitä, mitä hyvä elämä tarkoittaa ajassamme - mikä on riittävää. On tarkasteltava oman ajattelumme perusteita, säilyttävä se, mikä kestää tarkastelun ekokriisin perspektiivissä, ja luovuttava siitä, mikä on viemässä meitä umpikujaan. Se, että on koko elämänsä toiminut tietyillä tapaa, ei tarkoita, etteikö seuraavassa hetkessä voisi toimia toisin. Maailman suuretkin muutokset ovat usein yhden askeleen päässä, mutta jokaisen meistä on otettava tuo askel tahollaan. Herää.
Tehdään yhdessä poliittisesti mahdottomasta mahdollista. Kiitos.