Miten määritellä toivo palavalla planeetalla?

talvinen kuva mielenosoituksesta. yksi puhuu megafoniin. kyltti jossa "korota äänesi, älä merenpintaa!"

Tulevaisuutemme tällä planeetalla näyttää rehellisesti sanottuna aika kamalalta. Ilmastokriisin seurauksena jopa sadat miljoonat ihmiset joutuvat vaihtamaan asuinpaikkaansa, rannikkokaupungit jäävät merenpinnan noustessa veden alle ja luonnonkatastrofit sekä sään ääri-ilmiöt yleistyvät. Suurvaltojen väliset jännitteet kasvavat ja yhteistyön ääni on kadoksissa juuri silloin, kun sitä koko maailmanhistoriassa kaikkein eniten tarvitaan. Nykyiset yhteiskuntamme nitisevät liitoksissaan, kun kulutustottumuksemme törmäävät luonnon kantokyvyn rajoihin. Mielestäni on realistista myöntää tilanteen vakavuus ja todeta, että olemme näillä näkymin menossa päin helvettiä.


Syyllinenkin tilanteeseen löytyy: fossiilikapitalismi. Valtaisan määrän materiaalista hyvinvointia tuottanut talousjärjestelmämme on ajanut itsensä nurkkaan vailla ulospääsyä. Utooppinen, 1900-luvulla keksitty tarina jatkuvasta talouskasvusta ja sen jaetuista hedelmistä alkaa näyttämään yhä useamman ihmisen silmissä epäuskottavalta, kun vankkaa näyttöä talouskasvun ja luonnonvarojen käytön irtikytkennästä ei ole ja globaalit päästöt jatkavat kasvuaan tilanteen katastrofaalisesta luonteesta huolimatta. Laastariksi järjestelmätason ongelman avohaavaan meille tarjotaan moralistiseen sävyyn kulutusvalintoja: osta vähemmän, käy nopeammin suihkussa, älä aja autolla.


Moni vaipuu tällaisina aikoina epätoivon ja lamaannuksen kouriin. Kun seisoo yksilönä valtavan tuntuisen, järjestelmätason ongelman edessä, jää helposti vaille suuntaa ja neuvoja. Mieleen nousee kysymyksiä: "Miksi synnyin tällaiseen maailmanaikaan?", "Miksi minun pitäisi tehdä jotakin, sillä ongelman ovat aiheuttaneet edelliset sukupolvet?"


Itse en kuitenkaan ole apaattinen. Päinvastoin: rakastan elämää, luontoa, ystäviäni ja ihmisyyttä. Tähtitaivastakin. Pyrin usein elämään hetkessä ja tekemään asioita, jotka saavat minut onnelliseksi. Teen muiden kanssa oman osani tilanteen parantamiseksi aktivismin keinoin. Ajoittain olen surullinen ja ahdistunut maailmamme tilanteesta, ja sillekin on aikansa ja paikkansa. Suhtautumiseni saattaa joskus herättää kysymyksiä: miten voin elää hyvää elämää rauhallisin mielin, vaikka samalla olemme matkalla kohti ennennäkemättömiä katastrofeja? Mistä saan toivoa?


Selittääkseni sen minun täytyy palata ajassa taaksepäin, 1980-luvulle. Äitini - tuolloin saman ikäinen kuin minä nyt - luki juuri ilmestyneen Rooman Klubin raportin ja koki ensimmäisten joukossa modernin ympäristöherätyksen. Hän ahdistui vakavasti ja vaipui epätoivon valtaan - jo tuolloin ympäristön tila ja tulevaisuus alkoi näyttää niin hälyttävältä, että se asetti tulevaisuuden ylle synkän varjon.


Synkkä mielentila ja apatia vaikutti äitiini vuosien ajan. Kun kaikki tuntui menevän vain alati huonompaan suuntaan, ehti hän jo vakuuttua siitä, ettei koskaan haluaisi hankkia lapsia. Mikä järki olisi tuoda uutta elämää tällaiseen maailmaan?


Pitkän ajan kuluttua äitini kuitenkin muutti mieltään. Hän tuli siihen tulokseen, että uusi ihminen ja elämä itsessään on itseisarvoista ja hyvää. Lapsen hankkimatta jättäminen olisi ollut elämän häviö ja epätoivon sekä apatian voitto. Voisi sanoa, että äitini siis löysi toivon, vaikkei sitä olekaan näkyvissä - ja minä olen puhtaasti sen takia olemassa. Ja toimin aktiivisesti maailman parantamiseksi parhaaksi katsomallani tavalla.


Juuri tässä piilee toivon paradoksaalisuus ja viisaus. Toisin kuin usein ajatellaan, toivo ei ole luottamusta parempaan huomiseen, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että hyvillä teoilla on väliä, miten tahansa käykään. Toivo ei olekaan pohjimmiltaan realistinen analyysi nykytilanteesta - se on elämää ylläpitävä voima. Se antaa meille mahdollisuuden jaksaa kaikkein painavimpienkin taakkojen painoa harteillamme, vailla tietoa helpotuksesta.


Tämän takia kieltäydyn siis vaipumasta apatiaan. Jos toivo on niin vahva voima, että olemassaoloani on siitä kiittäminen, valitsen luottaa siihen. Epätoivoisuus on moraalittomuutta - jokainen tilanteen hiljainen hyväksyjä antaa tilaa verenhimoisille fossiiliyrityksille, jotka kyltymättömässä voitonhimossaan uhkaavat kaikkea rakastamaamme. Valitsen epätoivon sijaan toivon ja olemassaolon riemun.


Toivoja on kuitenkin erilaisia. Edellä mainitun kaltainen toivo vapauttaa meissä voimavaroja ja kannustaa toimimaan. Toinen vaihtoehto on todellisuutta pelkäävä toivo: sokea luottamus siihen, että esimerkiksi teknologia tarraa messiaanisesti käteemme ja nostaa meidät suosta, johon olemme päätämme myöten uponneet. Sellainen toivo ei saa meitä toimimaan - se on silkkaa todellisuuden kieltämistä. Se on seurausta siitä, ettei uskalla katsoa tilannetta rehellisesti.


On kuitenkin selvää, että kaikki reaktiot ovat todella ymmärrettäviä. On todella vaikeaa kohdata se tosiasia, että oman elämämme suunnitelmat ja arki eivät ole turvassa väistämättömältä muutokselta ja että kansallisen narratiivimme ylistämä suomalainen hyvinvointivaltio perustuu silmittömälle ylikulutukselle - kuluttammehan oman osuutemme luonnonvaroista yli kolminkertaisesti vuosittain. Kuka haluaisi elää sen tiedon kanssa, että tutun ja turvallisen yhteiskuntamme on pakko muuttua ennemmin tai myöhemmin ja että pelkkä normaali eläminen ja kuluttaminen täällä perustuu tukevasti kestämättömille rakennelmille?


Olen nyt puhunut paljon toivosta. Mitä yritän tällä kaikella viestiä?
Yritän ravistella sinut hereille - siis toivomaan. Koetan saada sinut katsomaan petoa silmiin ja myöntämään sen, ettei ole ketään, kuka meidät tästä pinteestä pelastaa, ja että kollektiivisuudessa on voimaa. Anelen sinua tulemaan mukaan radikaalin rakkaudelliseen vastarintaan ja kieltäytymään apatiasta ja epätoivosta. Pyrin havahduttamaan sinut tähän hetkeen; menneisyys ja tulevaisuus ovat vain ihmisen kuvitelmaa ja ainoa olemassaoleva hetki on ikuinen nyt. Haluan saada sinut myös ymmärtämään olemassaolon pohjattoman riemun ja autuuden - vaikka tilanne on kuolemanvakava, on meillä silti oikeus tanssia.


Ilmastokriisi on järjestelmätason ongelma. Nykyinen taloutemme on perustavanlaatuisesti ristiriidassa ekologisen kestävyyden kanssa. Siispä ilmastokriisin ratkaisut ovat myös järjestelmätason ratkaisuja - ainoastaan kollektiivinen voima voi asettua poikkiteloin valtavia järjestelmiä vastaan. Meidän ei kannata kokea turhan suurta syyllisyyttä omista kulutusvalinnoistamme, sillä se ei hyödytä ketään.


Kutsun sinut hymyillen mukaan kuvittelemaan vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia ja myöntämään niiden mahdollisuuden. Helsingin Yliopiston BIOS- tutkimusyksikön tulevaisuusskenaarioihin pohjautuvat, Juho Gröndahlin kirjoittamat videopätkät ovat kohtauksia tulevaisuuden Suomesta. Videossa "2037 - millaista on yhteisöllinen asuminen?"(Yle Areena, 18.10.2017) Aino Sälpäkiven näyttelemä hahmo saa osakseen kohdennettua mainontaa yhteisöllisestä asumisesta puisessa kerrostalossa 600 ihmisen kanssa. Mainonnan kohde vaikuttaa videossa lähinnä kiusaantuneelta ja hämmentyneeltä - ja myönnettäköön, jos on tottunut asumaan omakotitalossa, saattavat jaetut suihkutilat ja yhteiskäytössä oleva auto kuulostaa merkittävältä oman tilan ja vapauden rajoittamiselta.


Pyydän sinua kuitenkin miettimään kantaasi kahdesti. Entä jos muutos ei olekaan ahdistava ja pelottava, vaan valtava mahdollisuus tehdä elämästä parempaa ihan kaikille? Entä jos voisimme elää uudella tavalla yhteisöllisemmin muiden ihmisten kanssa, säästäen luonnonvaroja? Kulutuksen vähentäminen tarkoittaa väistämättä myös työn vähentämistä - minä ainakin olen valmis yhteiskuntaan, jossa palkkatyö ei määritä suurinta osaa yksilön elämästä ja oikeuksista. Yhteiskuntaan, jossa luonto elpyy ja ihmiset voivat hyvin.


On selvää, että paljon on jo menetetty. Kaikkea ei voida enää pelastaa. Mutta on viime kädessä vain minusta ja sinusta kiinni, miten suhtaudumme kaikkeen siihen, jota emme ole vielä menettäneet. Vaikka vanhentunut talousjärjestelmämme ylikansalliset öljy-yritykset lähettiläinään pyrkii lamaannuttamaan meitä oman hiilijalanjälkemme suuruudella, voimme päästää irti yksilön syyllisyyden kahleista ja lähteä vaatimaan muutosta kollektiivisesti, tilanteen täyden vakavuuden myöntäen mutta kuitenkin iloiten elämän autuudesta. Ilmastokriisiä ei tulla ratkaisemaan yksilöiden kulutusvalinnoilla - kyse on yhteiskuntamme rakenteen perustavanlaatuisesta uudistuksesta. Voimme joko vastustaa muutosta viimeiseen saakka tai antautua sille täydellisesti, nauttien täysin siemauksin elämän hyvyydestä.


Kaiken tämän meille mahdollistaa toivo - tieto siitä, että elämä ja hyvän tekeminen on itseisarvoista, oli lopputulos mikä tahansa.


Edith Södergranin sanoin:

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.

Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,

niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.

Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!"

(Edith Södergran. Levottomia unia. Julkaistu: 1929. Käännös: Uuno Kailas.)

*****

Kalle Rissanen

Teksti on tämän vuoden ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kirjoitustaidon essee.

Kuva Luontomarssilta Kuopiosta.