Minua kysyttiin kirjoittamaan Elokapinan blogiin. Teki mieli kieltäytyä. Olen kohta 40-vuotias ruuhkavuosiani elävä perheenäiti ja leipätyökseni psykologi. Olen viime vuosina käyttänyt vapaa-ajastani  kohtalaisen ison siivun ilmastokysymykseen perehtyen ja miettien keinoja aikuisten aktivoimiseksi. 100% työajan ja muun perhearjen päälle ilmastoaiheen työstäminen vie välillä jaksamisen tiukalle ja aika-ajoin herää pessimismi. Ihmisiä on vaikea houkutella ilmastotyöhön. Ajoittain nousee palkitsevuuden hetkiä, mutta ympärille katsoessa nousee usein tunne, että ilmastokysymyksestä keskustelee pieni aktiivinen porukka keskenään ja muu aikuisjoukko on immuuni kaikenlaiselle ilmastokysymystä koskevalle. Miksi ihmeessä käyttäisi aikaansa mahdottoman parissa?

Homman edistämistä ei ole nimettynä vastuuksi oikein kellekään, ei minulle eikä sinulle, joten aikuisena on täysi oikeus ohittaa koko juttu. Miksi ei vaan painaisi ilmastohuolta mielen syrjäisimpään kolkkaan? Voisi vapauttaa aikaansa enemmän perheelle ja itsen huolehtimiseen ja ryhtyä takaisin ”tavalliseksi” aikuiseksi.

Sosiologi Kari Norgaard on tutkinut ilmastonmuutokseen liittyviä suhtautumistapoja. Hän vietti aikaa norjalaisessa kylässä haastatellen ihmisiä ilmastokysymyksestä. Hän löysi kolme tunnetta, jotka olivat leimallisia ilmastosuhtautumiseen: syyllisyys, pelko tulevaisuudesta ja avuttomuus. Säännönmukaisesti ihmiset olivat tietoisia ilmastokriisistä ja usein kokivat siihen liittyen huolta ja pelkoa tulevasta. Keinottomuuden tunne, syyllisyys omista elämäntavoista ja osallistumattomuudesta olivat kuitenkin lamaavia. Tunne, etten voi mitenkään vaikuttaa ilmastokriisin etenemiseen oli yksi selittävä tekijä passiivisena sivustaseuraajan roolissa oloon.

On paradoksi, että samaan aikaa ilmastokriisin pitäisi itsestään selvästi sytyttää ihmiset, erityisesti lasten vanhemmat taisteluun elämän puolesta ja kuitenkin on löydettävissä lukuisia ymmärrettäviä syitä, miksi aikuiset ovat passiivisia sivustaseuraajia maailmaa kohtaavan jättimäisen haasteen äärellä.

Edellä mainittu keinottomuuden tunne on universaali suoriutumisen epäonnistumista ennakoiva tunne. Jos ennakoimme epäonnistumista, emme löydä voimavaroja itsestämme yrittää kaikkeamme. Sen sijaan tilanteessa, jossa meillä on pystyvyyden tunne siihen, että meillä on taidot ja resurssit jonkin haasteen voittamiseksi, sisäiset voimavaramme ovat helpommin käyttöön otettavissa.

Kukaan ei yksin ratkaise ilmastokriisiä, tarvitaan valtava globaali ponnistus.

Olemme laumaeläimiä ja sosiaaliset normit vaihtuvat välillä nopeastikin, sen olemme nähneet mm. Me Too ja Black Lives Matter -liikkeiden kohdalla.

Ei ole mitenkään sanottua, etteikö aikuisten keskuudessa voi vielä nousta vahva yhteinen tahto tehdä lastemme puolesta kaikki se, mikä vaaditaan. Vaatii sinnikkyyttä, luovuutta, valtavasti rohkeutta ja hyvää onnea, mutta jossain kohtaa tulee hetki, joku liike jossain vahvistaa ketjureaktiota ja yhtäkkiä suuri joukko aikuisia uskaltaa sanoa ääneen: tahdomme muutosta ja olemme valmiita muutokseen.

Mikä olisi tärkeämpi elämäntehtävä kuin puolustaa kasvavan sukupolven oikeutta elinkelpoiseen elämään?

Se on syy jaksaa. Uskon, että siitä voi tulla kelle tahansa vastuulliselle aikuiselle syy liittyä mukaan maailmanlaajuisiin talkoisiin.

-Sanna Hyyhö

Ilmastopsykologiaa -blogin kirjoittaja, siviiliammatilta työterveyspsykologi